Heips kaikille!

Ajattelin aloittaa kirjoittaa blogia,jotta saisin omia ajatuksia myös hieman purkaa eteenpäin,

Eli ensimmäinen kirjoitukseni tulee olemaan varmasti enimmäkseen höpötystä taustasta.

Olen siis 23v nuori naimisissa oleva nainen,Olen mieheni kanssa ollut reilut seitsemän vuotta.Siitä ajasta olemme yrittäneet lasta viisi pitkää,henkisesti raskasta ja suhdetta koettelevaa vuotta.

Jospas sitten aloitettaisiin:

Kun olimme olleet yhdessä n.kaksi vuotta alkoi puheet siirtymään perheen hankkimiseen ja naimisiin menosta.Kumipikin meistä halusi lasta ja pysyvän perheen toisen kanssa. Niin jätimme ehkäisyn pois.Lapsi saikin aika pian alkunsa ja olimme onnemme kukkuloilla.Vaikka pieni pelko oli koko aika läsnä,kuten ensi odottajilla taitaa olla kaikilla, Huokuimme onnea ja odottavaa mieltä.Rakastimme lastamme vaikka hän olikin vielä masussta ja olin viikolla 4-5. Mieheni silitteli usein vatsaa ja puheli miten isi sitten rakastaa ja odottaa että saa prinsessansa tai prinssinsä syliin ja näkee hänen kehittyvän ja olla läsnä kaikessa.Ensimmäinen kuukausi meni nopeasti ja koko aika ensimmäiseen ultraan.Kunnes tuli päivä jona menimme ultraan yhdessä onnesta soikeana,pian näemme pienen lapsemme sydämmen sykkivän.Mieheni piti kädestäni kiinni jkun hoitaja laitti geeliä vatsalleni. Pyöritteli,pyöritteli,haki toisen hoitajan. Mutta sydämmen lyöntiä ei löytynyt. Pelko nousi, kuten myös kyyneleet. tunsin miten mieheni syke nousi ja näin miten myös hänen silmänsä kostuivat.Kunnes ne sanat tulit: olen pahoillani,täällä ei ole mitään elävää.Sen jälkeen kun sieltä lähdimme muistini on vähäsen hukassa.mutta muistan autossa olleen hyvin hiljaista ja kyyneleet valuivat kummallakin pitkin silmiä.Olin saanut tyhjennys lääkkeet ja tiesin mitä oli edessä.Mutta en jaksanut ajatella sitä.

Meni monta kuukautta ennen kuin edes puheet siirtyi taas vauvaan.Vaikka pelko oli kova ja menneet kummiteli, halusimme lasta. halusimme odottaa sitä yhdessä,saada nyytti syliin ja oman perheen.Aloinkin taas odottamaan hyvinkin nopeasti.Häät oli tulossa ja elimme todella onnellista elämää.Meni taas viikkoja ja eka ultra alkoi lähestyä.Peko nousi ja muistan miten en koko yönä nukkunut.Aamulla kun lähdimme utraan oli taas hiljaista, kumpikin odotti ja pelkäsi.Geelin laitettuaan hoitaja vielä kysyi, oletteko valmiita? Vastasin hiljaa ; olemme.Vauvan syke löyty ja oi mikä riemu siitä tuli.Niin viikot kului ja onni kukoisti.Häät tuli ja meni,  Ollin onnellisesti vaimo ja saisin pian pienen lapsen.Miten rakastinkaan lastani jo nyt. Alkoi rv 28. Olin ollut jotenkin todella väsynyt ja oloni ei ollut mitenkään hyvä. Murehdin ja itkin pitkin päivää.Vauvan liikkeitä ei ollut tuntunut päivään. niin soitin neuvolaan ja kerroin tilanteestani.He sanoivat minun pääsevän ultraan vielä samana päivänä. Mieheni huokaisi, pian saamme nähdä taas pienoisemme, ja näet olleesi huolissaan turhaan.Odotus huoneessa tunne nousi, nyt ei ole kaikki kunnossa. Olin asiasta kuitenkin hiljaa ja katselin onnellisen mieheni kasvoja.Meidät pyydettin sisään, Sydämmeni löi lujaa ja kädet hikosivat. Älä pelkää rakas kuului mieheni sanat korvassani. Hoitaja levitti geeliä samalla jutellen, katsotaas miten villiä elämää täällä onkaan. Ei kuulu sydän ääntä, missä se on?? kaikuu päässäni ääni. Hoitaja etsii, oi tuolla tuo pikkuruinen on näen ruudulta. Mutta sydän ei enää lyö, niin tylysti ne sanat tuli, niin kovin tylysti. Maailma pysähtyi, meidän lapsemme. MIKSI se taas otetaan minulta pois? Saan täyden hermoromahduksen. Itken ja huudan. Ei en halua. Tämä ei voi olla totta, Mieheni kasvot niin kovin kalpeat ja itkuiset.Meiltä kysyttiin hakuatteko nyt heti kriisi avustajan tännr. EI EN HALUA NÄHDÄ KETÄÄN!!! TAJUATTEKO VAUVANI ON JUURI TODETTU KUOLLEEKSI: KOHDUSSANI ON KUOLLUT LAPSENI!!!! Nuo sanat tuli suoraan sydämmestä, itkun ja raivon joukosta.siitä sanattomasta surusta.

Elämä sen jälkeen oli pitkään sekaista. Hautajaiset,suru,kriisityötä,avustajia, mieheni huolenpitoa,itseni parantamista. Sydän vain itki.

Aikaa se vei mutta suurin suru jäi taakse. sydämmessä vain tyhjä aukko. Vasta nyt kesällä 2011 aloimme puhumaan jälleen lapsesta. Miten uskallan,saadaanko me se syliin asti,millainen äiti minusta tulee, mitäö tapahtuu jos käy niinkuin ennenkin?

Kysymyksiä oli paljon, mietittyämme ja henkisesti siihen valmistautuen jätimme ehkäisyn pois.mutta yhtään tärppiä ei ole vielä tullut.

Ja blogini tuleekin kertomaan pääasiallisesti joka päiväisestä elämästämme,raskauden yrittämisestä,sen peloista ja tunteista.

Tälläinen oli ensimmäinen kirjoitukseni,Pahoittelen kirjoitus virheistä. Aikalailla oli raskasta kirjoittaa ja kyyneleitäkin tuli tirauteltua.

Kertokaahan mitä piditte tarinastani ja haluatteko te kuulla lisää?

Nyt unten maille ;) Öitä!